Sähköjuna sen teki

Sähköjuna oli silloin joskus joka pojan lelu. Aika monella kaverilla oli sähköllä toimiva juna. Muutamalla intomielisimmällä makuuhuone oli niin täynnä junia ja raiteita, että sinne ei juuri mitään muuta mahtunut. Valot paloivat lampuissa ja opastimissa, kun monta sähköjunaa pörräsi huoneessa kuin kärpäsparvi. Kuola valui, kun tällaista rataa pääsi katselemaan.

Sähköjunat olivat kalliita leluja – ja sitä ne ovat yhä. Oikeasti ne eivät ole enää leluja, vaan pienoismalleja, joissa on paljon herkkiä ja helposti irtoavia yksityiskohtia. Siksi niitä ei voi antaa lasten hiplattaviksi. Jos sähköjuna ei ole enää lelu, niin kenelle niitä sitten valmistetaan?

Tavallisin pienoisjunista kiinnostunut on eläkeikää lähestyvä äijä – vähän niin kuin minä. Tässä iässä ei tarvitse enää huolehtia lasten kalliista harrastuksista tai asuntolainojen maksusta. Nyt ylimääräiset rahat voi käyttää kaikkeen sellaiseen, mitä lapsena ei voinut saada tai johon vanhemmilla ei ollut varaa. Komerot voi täyttää kymmenillä tai sadoilla pienoisjunilla.

Jos haluaa vähän enemmän haastetta, niin junansa voi hankkia rakennussarjoina tai ne voi rakentaa itse. Lähes kaikki rakentamiseen tarvittavat tavarat, materiaalit ja työkalutkin ovat harvinaisia ja erikoisia. Hienomekaaniset työstökoneet, jigit, sorvit ja juotosasemat on hankittava eri puolilta maailmaa. Niiden hankkiminen on oma erikoinen haasteensa ja hienomekaanisia laitteita on kiva katsella, vaikka niillä ei tekisi juuri mitään.

Tässä todellisuudessa sähköjunat ovat dinosaurusten laji – unohdettu joka pojan harrastus. Aikanaan merkittävä teollisuuden haara kärvistelee ja kuihtuu äijiensä mukana – moni alan tunnetuista yrityksistä ja brändeistä on jo ehtinyt täyttää sata vuotta. Ei auta, vaikka digitaalitekniikka, 3D-tekniikka ja tietokoneohjatut hienomekaaniset laitteet ovat olleet harrastuksessa jo pitkään arkipäivää. Sähköjunat ei ole enää nuorten laji eikä junaleluilla enää koukuteta kersoja.

Me vanhenevat äijät olimme kuitenkin joskus nuoria. Ensin junaleluista huumaantuneita ipanoita ja myöhemmin pienoisrautatiemalleista innostuneista nuoria miehiä. Vaimot ja tyttöystävätkin olivat tyytyväisiä, kun siipoilla oli turvallinen harrastus, mikä ei vienyt kovin vaarallisiin paikkoihin.

Mitä me sähköjunamiehet sitten olemme? Ihan mitä tahansa. Toimittajia, insinöörejä, muusikoita, tutkijoita, nörttejä, linja-autonkuljettajia, yritysjohtajia, postinjakajia, kelloseppiä tai kirjanpitäjiä. Olemme tunteneet toisemme lähes nassikkaiästä asti. Vuodesta toiseen ja kuukaudesta kuukauteen jaksamme innostua ja puhua tuntikausia sähköjunista – niiden rakentamista ja oikeista junista, jotka ovat malleina pienoisjunillemme. Tässä olisi kulttuurin tutkijoille erikoista selvitettävää.

Sähköjunien kanssa puuhastelun ohessa on syntynyt samanhenkisten ystäväpiiri, joka olisi muuten jäänyt syntymättä. Se on seurannut mukana jo vuosikymmenet. Tämä taitaa olla tavanomaista, kun kyseessä on friikkien laji.

Petri Sallinen