Esi-isiä etsimässä

Nykykulttuurissa katseemme suuntautuu helposti vain tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Pystymme kuitenkin ymmärtämään paremmin maailmaa, kun tiedämme, mistä tulemme.

Sama, mikä pätee yleisesti historian opiskeluun, sopii myös sukututkimukseen. Omien juurien selvittäminen voi tarjota uudenlaista perspektiiviä ja auttaa hahmottamaan, keitä oikeastaan olemme.

Lisäksi sukututkimus voi olla myös jännittävää ja hauskaa; tämä motivoi erityisesti Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluomaa.

– Parhaimmassa tapauksessa sukututkimus on kiehtovaa salapoliisityötä, kun kokonaiskuva selviää vaihe vaiheelta erilaisten johtolankojen avulla, hän kuvailee.

 

Haastattele aluksi suvun vanhimmat

Nykyään oman sukunsa salapolisiiksi on aikaisempaa helpompi ryhtyä. Kun sukututkimuksen tietolähteet ovat pitkälti digitoituja ja jokaisen ulottuvilla, dekkarit viettävät enemmän aikaa tietokoneen äärellä kuin arkistoissa.

– Kun lähteet on digitoitu, kirkkoherranvirastoihin ei oikein edes pääse kirkonkirjoja tutkimaan, Kuusiluoma huomauttaa.

Mutta ihan ensiksi, ennen kuin sukeltaa syvemmälle digimaailmaan, kannattaa tietenkin jututtaa vanhimmat elossa olevat sukulaiset ja selvittää, mitä he tietävät esimerkiksi omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan.

Fiksua on myös tutkia, mitä kaikkea tietoa löytyy kodin omista arkistoista, vaikkapa vanhoista valokuva-albumeista ja kirjeistä.

 

Lähtökohdaksi varma tieto

P.T. Kuusiluoma korostaa, että varsinainen sukututkimus kannattaa aina aloittaa varmasta tiedosta, eli henkilöstä, joka todistettavasti kuuluu sukuun. Näin vältytään siltä, että päädytään selvittämään vahingossa jonkun aivan toisen kuin oman suvun sukupuuta. 

–  Kun potentiaalinen lähtökohta on katsottuna, seuraava steppi on varmistaa vielä faktat, ja pyytää evankelisluterilaisen kirkon alueellisista keskusrekistereistä tietoa henkilöstä, Kuusiluoma huomauttaa.

Hän lisää, että evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomista henkilöistä löytyy tietoa niin sanotuista siviilirekistereistä ja koko väestöstä vuodesta 1974 nykypäivään Digi- ja väestötietoviraston ylläpitämästä väestötietojärjestelmästä.

 

 

Asteittain kauemmaksi historiaan

Alueellisten keskusrekisterien on luovutettava henkilötietoja sukututkimusta varten nykypäivään saakka. Palvelun hinta on muutamia kymppejä tunnilta.

– Kun ollaan selvillä vesillä, voidaan siirtyä tekemään sukututkimusta Kansallisarkiston tai Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digitaalisten arkistojen avulla. Käytännössä yhdistyksen arkistot ovat paljon helppokäyttöisemmät, mutta Kansallisarkiston kohdalla apua tarjoaa erillinen Digihakemisto.

Verkkopalvelujen kautta pääsee tutkimaan ilmaiseksi vanhoja kirkonkirjoja seurakunnasta, missä henkilö on elänyt. Sukuhistoriallisen yhdistyksen 100–120 vuotta vanhojen tietojen tutkiminen edellyttää kuitenkin liittymistä yhdistyksen jäseneksi.

Sukututkimuksen ideana on, yksinkertaisesti muotoiltuna, löytää suvun jäseniä, selvittää näiden sukulaisuussuhteita ja kulkea näin asteittain kauemmaksi historiaan.

– Yksi apuneuvo, mitä voi hyödyntää matkan varrella, on myös Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokanta, mihin on syötetty seurakuntien kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloiden tietoja. Se ei ole kuitenkaan kattava ja siinä voi olla tallennusvirheitä, joten sen tiedot pitää varmistaa alkuperäisistä lähteistä, Kuusiluoma vinkkaa.

 

Kun matka etenee, vaikeusaste kasvaa

Sukututkimus voi sujua aluksi yllättävänkin nopeasti. Vaikeusaste kasvaa yleensä sitä mukaa, mitä kauemmas historiassa edetään.

– Tavallista on, että tietoja joutuu etsimään monista eri lähteistä tai sitten niitä vain ei jostain syystä ole. Pulmia voivat aiheuttaa myös esimerkiksi kirkonkirjojen koukeroiset käsialat sekä vanha ruotsin kieli.

Se kuinka pitkälle lopulta päästään riippuu paljon myös suvusta:

– Aika usein päästään etenemään 1700-luvun alkupuolelle, ja mikäli suvussa on ollut talollisia, ehkä 1500-luvulle, joskus harvoin keskiajallekin. Muussa tapauksessa jäljet voivat haihtua näkymättömiin jo huomattavasti aikaisemmin.

Kuusiluoma vinkkaa, että tutkimuksen alkuvaiheessa tärkeää on löytää esimerkiksi oikea kylä, missä sukulaisia on asunut, sillä asiakirjat on tehty kylittäin ja taloittain.

Löytyisikö meidän suvustamme kuninkaallisia?

Kun historiassa edetään aina vain kauemmaksi, sukulaisten määrä tietenkin moninkertaistuu.

Tavallisista jumalaa pelkäävistä nuhteettomista esi-isistä ja -äideistä löytyy ehkä vain perustietoja elinvuosista, rippikoulun suorittamisesta, vihkimisestä ja lapsista. Värikkäin kuva saattaakin piirtyä heistä, jotka ovat kunnostautuneet joko hyvässä tai pahassa.

Sukututkijat käyvät läpi myös vanhoja tuomiokirjoja eli alioikeuksien pöytäkirjoja. Ne ovat hyvä lähde senkin takia, koska ne ovat usein hyvin yksityiskohtaisia.

– Vaikkapa naapuririidan kohdalla ruotsinkieliseen tekstiin on saatettu kirjata myös ne väkevät suomalaiset sanat, joilla osapuolet ovat toisiaan kuvailleet. Mutta, luonnollisesti, tuomiokirjoista saattaa löytyä sellaisiakin asioita, joita ei ehkä esi-isistään haluaisi tietää.

Vaan kuinka todennäköistä sitten on, kun tarpeeksi pitkälle mennään, että Matti Meikäläinen löytäisi suvustaan prinssejä tai prinsessoja?

– Se taitaa olla aika epätodennäköistä, mutta ei toki aivan mahdotonta. Ex-pääministeri Paavo Lipposen yhdestä sukuhaarasta on löytynyt muistaakseni italialaisia kuninkaallisia tuhannen vuoden takaa.

 

Totuudesta tinkimättä

Sukututkija kirjaa tietenkin ylös kaiken löytämänsä tiedon, mitään esimerkiksi sensuroimatta. Tutkimustulokset voi esittää sitten vaikkapa perinteisen sukupuumallin avulla ja/tai laatimalla pienen sukukirjan.

– Hyvä käytännön väline tietojen esittämiseen on esimerkiksi SukuJutut-ohjelmisto. Sen keskusikkunassa näkyvät kerralla viiden sukupolven tiedot, lisäksi ohjelma toimii myös työkaluna sukukirjojen tekemiseen, Kuusiluoma vinkkaa.

 

Mitä tietoja laitan nettiin?

Netissä toimii myös alan kaupallisia kansainvälisiä palveluita kuten MyHeritage ja Ancestry.com. Miten niihin kannattaisi suhtautua?

P.T. Kuusiluoma muotoilee, että jokaisen kannattaa harkita asiaa itse.

– Minua itseäni häiritsee esimerkiksi se, että jos eri tahot täyttävät sukupuuta yhdessä, niin miten varmistua siitä, että jokainen käyttää vain luotettavia lähteitä. Monia mietityttää myös palvelujen ulkomainen tausta ja se, voidaanko tietoja hyödyntää tulevaisuudessa jollakin negatiivisella tavalla.

Kuusiluoma huomauttaa, että harkintaa vaaditaan, jos päätyy laittamaan tietoja nettiin.

– Elossa olevilta sukulaisilta pitää aina kysyä lupa heidän tietojensa julkistamiseen.

Ulkomaisissa palveluissa ansaintalogiikka on yleensä se, että kun sukututkimuksessa päästään pidemmälle, palvelu muuttuu maksulliseksi.

 

 

 

Teksti: Matti Välimäki
Kuvat: Ilari Välimäki ja P.T. Kuusiluoman arkistot